Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarinamestari. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tarinamestari. Näytä kaikki tekstit

lauantai 13. maaliskuuta 2021

Se oli perjantai 13. päivä



Meillä oli Inarin porofarmilla kaksi matkailijaryhmää, kummassakin vieraita eri puolilta maailmaa. Tutustuttiin poroihin, pohjoisen luontoon, saamelaiskulttuuriin ja erilaisiin perinteisiin käsitöihin. Ajeltiin pororaidolla, heiteltiin suopunkia ja kahvisteltiin. Lopuksi vilkuteltiin linja-autot paluumatkalle.

Portti kiinni, kaupan kautta kotiin, ja siitä alkoi minun vapaaehtoinen karanteenini. Vähän oli oudot ja pelottavatkin tunnelmat kun ei tiennyt mitä oli tulossa. Muutama kuukausi, tämä talvikausi ja sitten taas jatketaan. Toteutuva tulisi olemaan jotakin mitä siinä vaiheessa ei osannut kuvitellakaan.

Ryhmä toisensa jälkeen peruuntui vain joidenkin päivien sisällä. Kesän varauksia pidettiin vielä yllä kunnes nekin jouduttiin vetämään kalenterista yli viimeistä myöden.

Ei enää tarinointia porofarmilla eikä opastuksia Inarin kirkonkylän pidetyssä Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siidassa. Työnteko loppui kuin seinään.


Tuli kesä, mutta kylänraitti pysyi hiljaisena. Ei ollut ryhmiä, joille kertoa Siidan ulkomuseoalueella elämästä 1800-luvun puolivälissä perustetulla Tirron tilalla.



Ei tullut jo tutuksi käynyttä pestiä piiaksi Lemmenjoen kansallispuistossa sijaitsevalle, legendaariselle Kaapin Jounin tilalle.



Tarinatuokiot matkailijoiden iltojen iloksi jäivät tarinoimatta. Ei opittu tuntemaan pohjoisen luonnosta saatavia materiaaleja ja niiden käyttöä monenlaisiin tarkoituksiin.



Enkä päässyt kuukkelini kanssa toivottamaan onnea, pelottelemaan hirmuisilla jättiläisillä ja jakamaan kertomuksia pohjoisten kansojen uskomuksista.



 Onko sinulla haikea olo?

Tämän kysymyksen minulle esitti jokunen kuukausi sitten yksi tuttavani. Mitä siihen vastaisin?

Ensin tuntui siltä, että on oikeastaan ihan mukavaa saada vähän vapaa-aikaa. Noin 25 vuotta olen ollut matkailijoiden parissa lähes kaikki juhlapyhät ja loma-ajat. Joskus kaamoksen keskellä on tuntunut, että veto loppuu kun on touhunnut päivän paukkupakkasessa useamman ryhmän kanssa. Olen kaivannut hiljaisuutta yöttömän yön kesässä kun työpäivät ovat venyneet joskus parikymmentätuntisiksi ja koko ajan on ollut ihmisiä ympärillä. Työputket saattoivat olla parinkin viikon mittaisia ilman taukoja. Nyt on ollut vapaata ja hiljaista pääsiäinen, vappu, juhannus, joulu ja kaikki päivät niiden välissä.

Olen nähnyt Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siidan rakentamisen, avajaiset, 10- ja 20-vuotisjuhlat ja nyt ovat meneillään perusparannus- ja laajennustyöt. Inarin porofarmilla olen saanut seurata neljännesvuosisadan ohjelmien kehitystä, asiakasmäärien kasvua ja sukupolvenvaihdoksen sekä kolmannen sukupolven varttumisen - vanhimmat vauvoista jo aikuisiksi.

Tänään on kulunut tasan vuosi perjantaista 13. päivä maaliskuuta 2020. Nyt vastaan hieman empien tuohon kysymykseen haikeuden tunteesta. Kun kaikki loppuu ennalta arvaamatta, niin muutokseen ei ehdi varautua. Kaipaan onnistumisen tuomaa iloa, jonka synnyttävät tyytyväiset asiakkaat. Oli ihana nähdä kuinka vieraat nauttivat kokemastaan ja veivät mukanaan matkamuistoja, jotka eivät jää vain jonnekin kirjahyllyyn pölyttymään.

Sitä, että tästä on aiheutunut valtava lovi pienyrittäjän talouteen ei tarvinne edes mainita. Olin ajatellut, että vähennän matkailun parissa työskentelyä pikku hiljaa. Pidän vaikka sellaista harvinaisuutta kuin kesälomaa ja osallistun kaikkiin kivoihin kesätapahtumiin, joihin en ole koskaan töiden takia päässyt. Tauko on venynyt nyt jo vuoden mittaiseksi. Rupeaa tuntumaan siltä, että tokkopa minulla on enää paluuta höpöttelyhommiin. Jonkinlainen haikeus taitaa siis kuitenkin hiipiä mielen pohjalle.

Eikö mitään positiivista?

Olen kirjoittanut vaan siitä, mitä ei enää tai ainakaan toistaiseksi ole. En halua kuitenkaan vajota synkkyyteen ja vielä vähemmän tarjoilla apeutta muillekin. Haluan mainita kuluneesta vuodesta ainakin pari valopilkkua.

Yrittäjyydelle käsitöiden parissa on jäänyt enemmän aikaa. Se näkyy aktiivisempana toimintana Facebookissa ja Instagramissa sekä Jussakan verkkokaupassa.

Toinen myönteinen ajatus on se, että tässä kirjoituksessa mainitut mielenkiintoiset ja elämykselliset käyntikohteet täällä Inarin kunnan alueella toivottavat teidät kaikki taas ennen pitkään suurellakin joukolla tervetulleiksi. Joten nyt vaan matkasuunnitelmia tekemään!





 

keskiviikko 25. huhtikuuta 2018

"Lähikauppa" omalla takapihalla



"Kotini lähellä odottaa minua ilmainen, vihreä supermarket", toteaa Irene Kangasniemi omasta elinpiiristään Rovaniemen Saarenkylässä. "Marjoja ja sieniä en itse asiassa voi lähempää löytää, sillä parhaat marja-apajat ovat aivan selkäni takana. Luonnossa minua odottaa keväästä syksyyn todellinen lähiruoka.
Olen kerännyt luonnonantimia Lapin luonnosta jo yli 50 vuotta."



Kuvat: Oda Koivisto ja Irene Kangasniemi

"Maaäiti ei tarjoa minulle pelkästään luonnonantimia, vaan metsissä ja soilla kulkeminen antaa minulle henkistä voimaa ja auttaa jaksamaan arjen askareissa", kertoo Irene luontosuhteestaan.


Kuva: Oda Koivisto


Kiitokseksi vuosikymmenien aikana luonnolta saamistaan lahjoista, Irene maalasi Multiformes-näyttelyyn teoksen Luonto on supermarkettini.



 

Luonto on supermarkettini 


Irene Kangasniemi, 2017
akryylimaali, poronnahka, poronsarvi, koivunpahka



Kuvat: Irene Kangasniemi ja Asko Leskinen / Lapin maakuntamuseo


Teokseen  liittyy itse maalauksen lisäksi metsässä liikkujalle tarpeellisia ja tuttuja esineitä; perinteinen poronnahkainen eväsreppu, kahvipussisetti sekä koivun pahkasta valmistettu juomakuppi, kuksa ja puukot.





Jos suuremmat taideinvestoinnit eivät juuri nyt ole ajankohtaisia, niin tämän värikkään teoksen - tai vaikka useammankin kappaleen -  voi hankkia itselleen postikortin muodossa. :)

                                     Luonto on supermarkettini -teos on nähtävillä Multiformes-näyttelyssä 
                                     Siida - Ylä-Lapin luontokeskus ja saamelaismuseossa 4.5. - 16.9.2018.










maanantai 9. huhtikuuta 2018

Suomen kieltä ja muutamia muitakin



Tänään on suomen kielen isän, Mikael Agricolan nimikkopäivän ja tästä alkaa myös Taidon ja käsityön viikko. Näissä merkeissä ajattelin avata vähän Multiformes -näyttelyn Tarinapuu-teoksen syntyvaiheita.

Tapasimme näyttelyn toisen taiteilijan, Irene Kangasniemen kanssa 2009 Lapin yliopiston Tarinamestari-koulutuksessa. Olemme kumpikin vuosittain tekemisissä satojen ja tuhansien matkailijoiden kanssa. Kerromme tarinoita Lapista, poroista ja luonnonmateriaalien käytöstä käsitöissä. Tämän kokemuksemme perusteella tarinnallisuudesta tuli yksi yhteisnäyttelymme teemoista. Halusimme tehdä teoksia, jotka kuiskivat katsojille jotakin. Viestiä vahvistamaan kirjoitimme jokaiseen teokseen pienen tarinan, sillä uskomme, että tarinat auttavan hahmottamaan todellisuutta ja lisäävät ymmärrystämme mennyttä, tulevaa sekä vieraita kulttuureja kohtaan.



Kelo-oksia ja silputtuja kirjoja

Tarinat ovat minulle tärkeitä. Siksi halusin ehdottomasti tehdä näyttelyyn jonkin teoksen, joka kuvaa sanojen merkitystä siltojen rakentajana.






Raahasin metsästä kauniita kelo-oksia, kaatopaikalta löytyi hylätty ikkuna, kirjahyllyssä oli aikansa eläneitä sanakirjoja ja muita syystä tai toisesta kovia kokeneita kirjallisia tuotoksia. Rouheasta nahasta tulisi puulle tunturimaisemaa kuvaava tausta. Näistä tuli Tarinapuun rakennusaineita.


Tarinapuu

Oda-Liv Koivisto, 2016





Nuotiopiirissä on ikiajat kerrottu tarinoita ja laulettu lauluja. Jaetut kertomukset yhdistävät ihmisiä ja luovat turvallisuuden tunnetta vieraassakin ympäristössä, sillä samat aiheet sankareineen, hyvän ja pahan taisteluineen, selviytymisineen ja opetuksineen löytyvät kaikkialta maailmasta hieman erilaisina muunnoksina.

Eräänä syksynä kerroin 5-vuotiaalle tyttärenpojalleni jatkokertomuksena iltasatua tunturikoivun ja pienen Lotta-Marian ystävyydestä. Tarina edetessä tutustuimme pikkukoivun elämään eri vuodenaikoina.


" Lotta-Maria lähti kipuamaan tuttua reittiä tunturiin. Hänellä oli kova kiire joutua korkeammalle, koska siellä odotti kesällä tavattu ystävä. Hänen oma lastenkoivunsa, jonka juurelle hän oli kerännyt kainiisti sammaloituneita kiviä. ”Voi miten hieno. Vielä kauniimpi kuin kesällä! Keltaista ja oranssia lehdissä. Tulkaa pian tänne!” hihkui Lotta-Maria innnoissaan.


Kului päiviä, kului viikkoja. Yhtenä aamuna pikkukoivu heräsi outoon tunteeseen. Se oli vielä ihan unenpöpperössä ja raotti silmiään varovasti. Kuulosteli, tunnusteli oloaan ja sitten se räväytti silmänsä avoimiksi. Valoa! Tunturin takaa pilkisti aurinko! Päivä päivältä aurinko kipusi korkeammalle... "





Kuva: Arktikum / Asko Leskinen

Lapin maakuntamuseossa Arktikumissa Tarinapuu-teos on sijoitettu rauhalliseen nurkkaukseen. Sen edessä on pieni pöytä ja pöydällä kirja, johon kukin voi kirjoittaa oman tarinansa tai muutamia itselleen merkityksellisä sanoja.


***

Multiformes-näyttely on nähtävillä Rovaniemellä 15.4.2018 saakka.


perjantai 6. huhtikuuta 2018

Se oli siinä





Lapin talvimatkailusesonki 2017/2018 on nyt minun osaltani taputeltu. Virallisia tunnuslukuja ei ole vielä julkaistu, mutta me pyörityksessä mukana olleet voimme mutu-tuntumalla sanoa, että vaikka edellinen talvi oli huippuvilkas, niin päättyvä kausi lyö tuon ennätyksen.  Inarin porofarmilla kertyi reilusti yli 6 000 kohtaamista kymmenien eri kansallisuuksien kanssa ja lisäksi olivat opastukset Siidassa ja Jussakan omat tarinatuokiot.




Joulukuussa, kaamoksen alkaessa tuntui taas, että ei ole muuta kuin pimeä pimeää vasten. Kovasti epäilytti, että miten sitä jaksaa painaa täyttä höökää seuraavat puolitoista kuukautta näkemättä pilkahdustakaan auringosta. Hymyillä, palvella ystävällisesti ja puhua samoja juttuja päivästä toiseen.

Päivän päätteeksi saattoi vielä olla, että Jussakan akka (minä), kapsäkki ja kuukkeli lähdimme vetämään illaksi asiakkaille tarinatuokiota.





Vaan siinähän kävi kuten joka vuosi. Tuli joulu, ja yht´äkkiä kaamos olikin melkein huomaamatta ohitse. Tammikuun puolenvälin jälkeen aurinko rupesi taas pilkottamaan horisontin takaa.




Valon lisääntyessä energiavarastotkin alkoivat taas täyttyä. Tosin jaksamisessa vaikuttaa tuntuvasti myös työskentelyilmapiiri ja yhteishenki. Jos saa toimia ammattilaisten tiimissä, jossa jokainen hoitaa tehtävänsä, niin kaikki jaksavat silloinkin kun tuntuu, että viimeinenkin pisara on kohta rutistettu ulos. Kiitokset niin kaksi-  kuin nelijalkaisille työkavereilleni Inarin porofarmilla! 




Hieno talvi, ihanat työkaverit, monenkirjavat asiakkaat ja kaikki yhteiseen hiileen puhaltaneet - nostin meille illalla ansaitun, kultaa kimmeltävän maljan.





Tänään en ole avannut radiota enkä muitakaan soittopelejä. Nautin hiljaisuudesta ja kuuntelen töitä tehdessäni vain isoisoäitini kihlakellon rauhoittavaa raksutusta. Pieni tauko sosiaalisista kontakteista tekee oikein hyvää.





Ehjät lapaset ja uusi risku kuitenkin valmiina seuraaviin seikkailuihin!



















maanantai 6. heinäkuuta 2015

Pieni ja kaukainen, mutta houkuttelee vuosittain 47 000 kävijää

Näin voisi luonnehtia Inarin kirkonkylällä sijaitsevaa Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siidaa. Mikä sitten saa kymmenet tuhannet ihmiset vuosittain tutustumaan tämän erikoismuseon näyttelytarjontaan? Varmasti se, että Siidan näyttelyt ovat asiakkaiden mielestä hienosti toteutettuja ja mielenkiintoisia.

Kaksi pysyvää näyttelyä johdattavat kävijän 10 000 vuoden pituiselle matkalle  luontoon ja pohjoisen kansojen vaiheisiin aina jääkauden jälkeisestä ajasta nykypäivään. Näyttelyissä ihminen ja luonto kulkevat käsi kädessä juuri niin kuin todellisuudessakin on ollut ja on edelleen.

Poronvasa Siidan päänäyttelyssä.

Porot ovat tarinan mukaan auringon lahja Lapin ihmisille. Sanotaankin, ettei ihminen olisi selvinnyt pohjoisen ankarissa oloissa ilman poron apua. Se on tarjonnut ravinnon lisäksi materiaaleja niin vaatteisiin kuin asumusten katteeksi ja monenlaisiin tarvekaluihin. Lisäksi poro on ollut pitkien etäisyyksien maassa hyvä kulkupeli niin talvella kuin kesälläkin.


Kotakeittiö Siidan päänäyttelyssä.

Siidan päänäyttelyssä ihminen on keskellä luontoa. Ulkokehällä avautuu Lapin uskomattoman ihmeellinen luonto kaikessa monipuolisuudessaan. Tämä yhdistelmä kertoo siitä, miten ihminen, kasvit ja eläimet ovat vuosituhansien ajan selviytyneet ankarissa olosuhteissa. Näyttelyssä pääsee tutustumaan myös sellaisiin eläimiin, joita harvemmin tapaa oikeassa elämässä. Karhuemo talvipesässään vastasyntyneiden pentujensa kanssa on ainakin yksi lapsiasiakkaiden suosikeista.


 Karhuemon poikasineen talvipesässä Siidan luontonäyttelyssä.

Pohjoisen ihmiset ovat olleet aina käteviä ja kekseliäitä erilaisten käsitöiden tekemisessä. Yksi omaa käsityöläissydäntäni sykähdyttävä kohde näyttelyissä on  Inarin Nanguniemen hopeakorut. Kymmenkunta vuotta sitten Inarijärven niemestä eräkirjailija Seppo Saraspään löytämä aarre - neljä 800 - 900 vuotta vanhaa, käsittämömän hienosta sepäntaidoista kertovaa, hopeista kaulakorua.


 Inarin Nanguniemen hopeakorut Siidan johdantonäyttelyssä.

Siidassa on kahden pysyvän näyttelyn lisäksi tunnelmallinen ulkomuseo sekä kesäkaudella 2015 kolme valokuvanäyttelyä. Valmistuttuani vuonna 2010 Lapin yliopiston Tarinamestari-koulutuksesta käsikirjoitin ulkomuseolle opastetun Elämää Tirron tilalla -ohjelman. Kierroksen aikana pääsee talon emännän vieraana tutustumaan tilan elämään sen perustamisesta 1852 aina sodan jälkeiseen jälleenrakennusaikaan ja vanhojen rakennusten siirtymiseen museokäyttöön.




Minulla on ollut ilo työskennellä 17 vuoden ajan Siidan vieraiden oppaana. Talon näyttelyihin ovat ihastuneet hyvin monenlaiset ihmiset ministereistä metsämiehiin ja piispoista eri puolilta maailmaa saapuneisiin perusmatkailijoihin. Tuhansista kohtaamisista on jäänyt paljon mukavia muistoja. Pisimmän tittelin ..oh!... asiakkaistani taisi omata Kiinan kansantasavallan kansankongressin yleiskokouksen ensimmäinen puheenjohtaja (jotenkin suunnilleen näin käyntikortissa luki).

Ihanimpiin yhteisiin hetkiin museossa lukeutuvat ehdottomasti vaikkapa joka kesäiset kierrokset yhdessä näkävammaisten lasten perheiden kanssa. Lapset ovat olleet todella innostuneita näyttelyistä vaikka heiltä puuttuu aisti, jonka luulisi olevan museoon tutustumisessa varsin keskeinen. Meillä on ollut joka kerran todella riemastuttava tapaaminen.

Monille museo-sana herättää jonkinlaista antipatiaa. Mistä sellainen sitten on mahtanut syntyä? Itse muistan lapsuudesta kouluretket museoon, jossa oli vain vanhoja esineitä ja niistä kerrottiin kuivalla ja lukuja vilisevällä tavalla. Missä olivat kaikki lapsen mieltä kiehtovat tarinat, joihin ne tosiasiat olisi upotettu kuin vaivihkaa nieltäväksi?




Suomi on pullollaan mitä hienompia museoita kertomassa historiasta, taiteesta ja jos jostakin erityisalasta. Menkää hyvät ihmiset museoihin! Oivallinen ja edullinen tapa tutustua museoiden tarjontaan on tänä kesänä lanseerattu Museokortti.  Viidenkymmenenneljän euron panostuksella voi tutustua vuoden ajan mielin määrin lähes 200 museon näyttelytarjontaan.



  

Tulossa kesäarvonta Jussakan fb-sivulla


Museokortti on mielestäni niin hieno tuote, että Jussakka järjestää 15. - 31.7. välisenä aikana facebook-sivullaan arvonnan, jossa palkintona on yksi 54,- euron arvoinen Museokortti. Liity tykkääjäksi Jussakan fb-sivulle niin pysyt ajantasalla arvonnan käynnistymisestä ja säännöistä.




tiistai 14. huhtikuuta 2015

Samulin merkkipäivä




Tänään 14. huhtikuuta tulee kuluneeksi 140 vuotta Samuli Paulaharjun syntymästä. Viime viikolla julkaistu Yle Pohjanmaan uutinen havahdutti minut siihen tosiaan, että paulaharjunsa lukeneet eivät välttämättä hoksaa kyseisen herran ja tuotantonsa olevan joillekin melko tuntemattomia.





Kurikan Kampinkylässä 14.4.1875 syntynyt Samuli Paulaharju tunnetaan kirjailijana ja kansanperinteen kerääjänä. Hän syntyi Jaakko Paulaharjun ja Kaisa Sofia Reinikan kahdeksantena lapsena. Valmistuttuaan opettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1901 hän hakeutui Viipurin läänin Uudenkirkon Kirstinälään lähelle runonlaulajien seutuja. Sieltä alkoi hänen yli nelikymmenvuotinen keruu- ja tutkimustyönsä, jonka tuloksena kertyi suunnaton, maailman laajimmaksi yhden miehen keräämäksi mainittu kansanperinnearkisto. Hän kuoli Oulussa 6.2.1944. (Kuva ja lainaus: Paulaharju Säätiö)


 

Kansanperinteen kerääjänä Lönnrotin veroinen


Paulaharjun elämäntyö vetää vertojaan  Elias Lönnrotin uralle. Lönnrot edusti edeltävää sukupolvea ja onnistui kuitenkin hankkimaan Kalevalan sekä Kantelettaren runojen keräämisellä enemmän tunnettuutta kuin Paulaharju. Korkean arvostuksen elämäntyöstään ansaitsevat mielestäni molemmat samoin mitoin.
Taitavana kynänkäyttäjänä, etevänä piirtäjänä ja valokuvaajana hän kokosi valtavan elämän-
työn: Sanamuistiinpanoja on noin 65 000, kansantieteellisiä kertomuksia 4 000 sivua ja piirroksia on tuhansia, valokuvia yli 8 000. Kirjoja hän kirjoitti 21, lehtiartikkeleita yli 500.
Paulaharju kulki keruumatkoillaan Karjalasta Kainuun kautta Suomen Lappiin, Kuolan Lappiin, Ruijaan ja Länsipohjaan ja lopuksi Etelä- ja Keski-Pohjanmaalle. Hän kulki 42 vaellusvuotensa aikana noin 80 000 kilometriä, kävi ainakin 800 paikkakunnalla ja kokosi ennätysmäärän kansantietoutta.
Paulaharju sai professorin arvonimen lokakuussa 1943. (Kuva ja lainaus: Paulaharju Säätiö)



Samuli ja minä - tiivistä yhdessäolon aikaa


Vuosina  2009-2010 vietin runsaasti aikaa herraseurassa, johon kuuluivat mm. Olaus Magnus Gothus, Johannes Schefferus, Karl Nickul, T.I. Itkonen ja Samuli Paulaharju.

Lapin Yliopiston Tarinamestari -koulutuksen kestäessä vierähti tunteja, päiviä, viikkoja ja kuukausia edellä mainittujen herrojen teosten parissa. Oli mahtavaa saada lukea ihan luvan kanssa ja vaikka keskellä päivää, tuntematta omantunnontuskia. Perusteluna oli opiskelu. Silloin lukeminen ei ole pelkästään viihdyttävää ajankulua, joka on poissa tärkeämmästä työstä ja aherruksesta. :)

Kiitos Paulaharjun sekä muiden pohjoisten kansojen tutkijoiden ja kansanperinteen kerääjien sain ylitsepursuavan repullisen tietoa ja tarinoiden aiheita käytettäväksi työssäni matkailijoiden parissa.



Näiden oppien varaan olen rakentanut useita tarinallisia matkailutuotteita kuten näyttötyönä Siidan ulkomuseoalueelle luomani teemaopastuksen Tirron tilalla, Kuksasta karvakenkään -käsityömatkailuohjelman sekä mytologiasta ammentavaan tarinatuokioon.


    --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Samuli Paulaharjun tuotantoa:
 

Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin läänissä (1906), Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (1908), Kuvauksia Hailuodosta (1914), Kuva tuolta, toinen täältä kautta Suur-Suomen (1919), Kolttain mailta (1921), Lapin muisteluksia (1922), Kainuun mailta (1922), Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa (1923), Syntymä, lapsuus ja kuolema (1924), Vanha Raahe (1925), Taka-Lappia (1927), Ruijan suomalaisia (1928), Suomenselän vieriltä (1930), Seitoja ja seidan palvontaa 1932, Härmän aukeilta (1932), Tunturien yöpuolta (1934), Ruijan äärimmäisillä saarilla (1935), Kiveliöitten kansaa (1937). Sompio (1939), Rintakyliä ja larvamaita (1943), Kuva sieltä, toinen täältä Kautta Suur-Suomen (1944, 2.korj.p.), Metsän satua ja totta (1945, postuumi)
.
Linkkejä: Paulaharju Säätiö , http://fi.wikipedia.org/wiki/Samuli_Paulaharju