Käsityöläiset käyttävät edelleen kivikaudelta peräisin olevia työvälineitä *

Löysin vuosia sitten sattumalta isäni ottaman valokuvan. Siinä pieni tyttö ihmettelee kangaspuita äitinsä ja ottomumminsa kanssa. Se olin minä ukkilan rintamiestalon yläkerrassa, viistokaton alla. Lieneekö noista hetkistä syntynyt side kangaspuihin? Ajatus kutomisesta eli jossakin siulun syvyyksissä haaveena, jonka toteutuminen tuntui lähes utopialta.

Elämä kuljettaa ja mahdottomiltakin tuntuvat asiat voivat toteutua. Työhuoneessani oli parhaimmillaan kolmet kangaspuut. Tässä kevään korvalla sormia on alkanut kovasti syyhyttää. Kankuri minussa haluaisi pitkästä aikaa päästä louskuttelemaan. 

Edellisestä kudontasessiosta onkin kulunut jo luvattoman kauan. Ei tosin niin pitkää aikaa, että pingottimet olisivat ehtineet ruostua. Patinoitunut vanha pingotin on kaunis aarre, joka kertoo minua edeltävistä kutojista. Kaikki tarvittava on  työhuoneella timmissä kuteista jopa valmiisiin, kutomatta jääneisiin loimiin.

Kudontakaipuun iskettyä rupesin oikein miettimään miten niinkin yksinkertainen työväline kuin kangaspuut voivat olla käsittämättömän monikäyttöiset.

Minulla ei ole tietokoneohjelmoituja eikä muutenkaan tekniikalla avustettuja kangaspuita. Ihan kaurapuurokäyttöisillä puillakin on vuosien varrella syntynyt monen moista. Kunnon räsymatoille ei löydy voittanutta. Lisäksi itse leikotut kuteet ovat kierrätystä parhaimmillaan ja monesti mattoon kutoutuu henkilökohtaisiakin muistoja raidan jos toisenkin verran. Pohjois-Norjassa on runsaasti vankkumattomia suomalaisten räsymattojen ystäviä. Olen usein ajatellut lämmöllä myös niitä pieniä jalkoja, jotka ovat tepastelleen etelä-suomalaisessa päiväkodissa kutomillani, iloisen aurinkoisilla matoilla.

Perinteisiin poppanoihin voi ujuttaa myös vähän oman mielikuvituksen mukaista särmää.

Ihanasta silkkivillasekoitteesta ja kasvivärjätyistä langoista saa kudottua yksilöllisiä huiveja ja vaatetuskankaita. Nykyisin kun tekstiili- ja vaatetusteollisuuden tuotanto-ongelmat tiedostetaan, voi ainakin hyvillä mielin sanoa tietävänsä kuka vaatteeni kankaan on tehnyt ja millaisissa olosuhteissa.

Ilokseni - ja välillä vähän haikeanakin - olen saanut olla saattelemassa useita seinätekstiilejä eri puolille maailmaa. Matkailijat suosivat usein ns. lapinväreissä toteutettuja töitä sekä sellaisia, joihin on kudottu mukaan pohjoisen luonnonmateriaaleja. Kaikkea sitä onkin tullut loimien lomaan laitettua; naavaa, turkista, sulkia, risuja, tikkuja, sarvenkappaleita, poronnahkaa...

Kuunsilta työssä on hopeasta käsin taottu kuu. Sen kaksi versiota ovat löytäneet paikkansa maailmalta. Toinen suomalaisen yrityksen antamana liikelahjana Ranskasta ja toinen yksityiskodista Lontoossa.

 

 

Mikä on sinun ihtohimosi tai inhokkisi käsityön saralla?

Olisi mukava kuulla sinun käsitöihin liittyviä muistojasi. Onko sinua puraissut käsityökärpänen vai veikö käsityötunneilla kämmenten hikoilusta vanuttunut patalappu kaiken innostuksen? Oletko hurahtanut neulomiseen vai ihailetko kenties käsitöitä vain toisten tekemänä? Pienet ja pidemmätkin jutut ovat tervetulleita.

Liity Jussakan blogin lukijaksi ja kommentoi. Käsityökorttelin ETUpäivien aikana 28.-30.4. käsityöaiheisen kirjoituksen kommenttina jakaneiden kesken arvotaan Jussakan kevään uutuusmallistosta kaulakoru. Voittaja julkaistaa täällä blogissa sekä Jussakan fb-sivulla suomalaisen työn päivänä, vappuna. :)

* Yksinkertaiset kangaspuut, joissa kahden vaakasuoran kepin väliin viritettiin loimi, tunnettiin jo kivikaudella. Nykyisen muotonsa kangaspuut ovat saaneet lähes 700 vuotta sitten. Vipukangaspuut on todennäköisesti kehitetty Saksassa. Fredrika Wetterhoff toi ensimmäset vipukangaspuut Suomeen 1880-luvun alussa Työkoulunsa oppilaiden käyttöön.

Kevään ja kesän värejä

Käänsin auton nokan kohti etelää. Pudottelin muutaman sata kilometriä tuonne Rovaniemen ja Kemin korville. Etsin paikka, jossa kevät oli tekemässä tuloaan? Olisi ilmeisesti pitänyt ajaa vielä hieman kauemmaksi. Kyllä näillä pohjoisilla leveyksillä on vielä melko talviset maisemat.

Mielessä on kuitenkin jo kevät ja kesä sekä heleämmät värit. Kun en onnistunut ulkona kohtaamaan kevään vehreyttä, päätin katsastaa  minkälaisia väripaletteja muotimaailma tulevaksi kevät/kesä 2015 kaudeksi tarjoaa.

Kuten arvata saattaa, löysin koko kattauksen - mustavalkoisesta riemun kirjavaan. Jokaiselle löytyy varmasti omat suosikkiyhdistelmät.

Voin olla ihan hyvillä mielin. Värjäämäni puuhelmet ja niistä valmistetut korut osuvat nappiin. Valinnanvaraa on jokaisen makuun.

Jussakalta on tulossa kaksi uutta korumallia, jotka sopivat hyvin keväiseen ja kesäiseen pukeutumiseen. Molemmissa kaulakorumalleissa on poronsarvesta tehty riipus ja käsinvärjättyjä puuhelmiä sekä siroja metallihelmiä. Kaulakorua voi täydentää samantyylisellä rannekorulla.

Jussakan K/K 2015 uutta mallistoa.

Ensimmäiset uutuudet ovat jo saatavilla Rovaniemellä Mainoa Design Shopista Sampokeskuksesta. Jos matka Rovaniemelle on liian pitkä ja mielit näitä koruja, niin laita toiveitasi vaikkapa facebookin kautta yksityisviestillä tai sähköpostitse jussakka@jussakka.fi.

Keräilen nyt kärsivällisyyttä kevään odotteluun. :)

Samulin merkkipäivä

Tänään 14. huhtikuuta tulee kuluneeksi 140 vuotta Samuli Paulaharjun syntymästä. Viime viikolla julkaistu Yle Pohjanmaan uutinen havahdutti minut siihen tosiaan, että paulaharjunsa lukeneet eivät välttämättä hoksaa kyseisen herran ja tuotantonsa olevan joillekin melko tuntemattomia.

Kurikan Kampinkylässä 14.4.1875 syntynyt Samuli Paulaharju tunnetaan kirjailijana ja kansanperinteen kerääjänä. Hän syntyi Jaakko Paulaharjun ja Kaisa Sofia Reinikan kahdeksantena lapsena. Valmistuttuaan opettajaksi Jyväskylän seminaarista vuonna 1901 hän hakeutui Viipurin läänin Uudenkirkon Kirstinälään lähelle runonlaulajien seutuja. Sieltä alkoi hänen yli nelikymmenvuotinen keruu- ja tutkimustyönsä, jonka tuloksena kertyi suunnaton, maailman laajimmaksi yhden miehen keräämäksi mainittu kansanperinnearkisto. Hän kuoli Oulussa 6.2.1944. (Kuva ja lainaus: Paulaharju Säätiö)

 

Kansanperinteen kerääjänä Lönnrotin veroinen

Paulaharjun elämäntyö vetää vertojaan  Elias Lönnrotin uralle. Lönnrot edusti edeltävää sukupolvea ja onnistui kuitenkin hankkimaan Kalevalan sekä Kantelettaren runojen keräämisellä enemmän tunnettuutta kuin Paulaharju. Korkean arvostuksen elämäntyöstään ansaitsevat mielestäni molemmat samoin mitoin.

Taitavana kynänkäyttäjänä, etevänä piirtäjänä ja valokuvaajana hän kokosi valtavan elämän-
työn: Sanamuistiinpanoja on noin 65 000, kansantieteellisiä kertomuksia 4 000 sivua ja piirroksia on tuhansia, valokuvia yli 8 000. Kirjoja hän kirjoitti 21, lehtiartikkeleita yli 500.

Paulaharju kulki keruumatkoillaan Karjalasta Kainuun kautta Suomen Lappiin, Kuolan Lappiin, Ruijaan ja Länsipohjaan ja lopuksi Etelä- ja Keski-Pohjanmaalle. Hän kulki 42 vaellusvuotensa aikana noin 80 000 kilometriä, kävi ainakin 800 paikkakunnalla ja kokosi ennätysmäärän kansantietoutta.

Paulaharju sai professorin arvonimen lokakuussa 1943. (Kuva ja lainaus: Paulaharju Säätiö)

Samuli ja minä - tiivistä yhdessäolon aikaa

Vuosina  2009-2010 vietin runsaasti aikaa herraseurassa, johon kuuluivat mm. Olaus Magnus Gothus, Johannes Schefferus, Karl Nickul, T.I. Itkonen ja Samuli Paulaharju.

Lapin Yliopiston Tarinamestari -koulutuksen kestäessä vierähti tunteja, päiviä, viikkoja ja kuukausia edellä mainittujen herrojen teosten parissa. Oli mahtavaa saada lukea ihan luvan kanssa ja vaikka keskellä päivää, tuntematta omantunnontuskia. Perusteluna oli opiskelu. Silloin lukeminen ei ole pelkästään viihdyttävää ajankulua, joka on poissa tärkeämmästä työstä ja aherruksesta. :)

Kiitos Paulaharjun sekä muiden pohjoisten kansojen tutkijoiden ja kansanperinteen kerääjien sain ylitsepursuavan repullisen tietoa ja tarinoiden aiheita käytettäväksi työssäni matkailijoiden parissa.

Näiden oppien varaan olen rakentanut useita tarinallisia matkailutuotteita kuten näyttötyönä Siidan ulkomuseoalueelle luomani teemaopastuksen Tirron tilalla, Kuksasta karvakenkään -käsityömatkailuohjelman sekä mytologiasta ammentavaan tarinatuokioon.

    --------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Samuli Paulaharjun tuotantoa:
 
Kansatieteellinen kuvaus asuinrakennuksista Uudellakirkolla Viipurin läänissä (1906), Matkakertomuksia Karjalan kankahilta (1908), Kuvauksia Hailuodosta (1914), Kuva tuolta, toinen täältä kautta Suur-Suomen (1919), Kolttain mailta (1921), Lapin muisteluksia (1922), Kainuun mailta (1922), Vanhaa Lappia ja Perä-Pohjaa (1923), Syntymä, lapsuus ja kuolema (1924), Vanha Raahe (1925), Taka-Lappia (1927), Ruijan suomalaisia (1928), Suomenselän vieriltä (1930), Seitoja ja seidan palvontaa 1932, Härmän aukeilta (1932), Tunturien yöpuolta (1934), Ruijan äärimmäisillä saarilla (1935), Kiveliöitten kansaa (1937). Sompio (1939), Rintakyliä ja larvamaita (1943), Kuva sieltä, toinen täältä Kautta Suur-Suomen (1944, 2.korj.p.), Metsän satua ja totta (1945, postuumi)
.
Linkkejä: Paulaharju Säätiö , http://fi.wikipedia.org/wiki/Samuli_Paulaharju

Valohoitoa ja sielujen sympatiaa

Huhtikuinen lauantai tarjosi valohoitoa lappilaiseen tapaan. Hanget hohtivat ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Tällaisena päivänä ei osaa kadehtia maan eteläisten osien asukkeja vaikka kaikki Facebookissa julkaistut sinivuokkojen kuvat ovatkin hurmaavia.

Inarin Saariselkä illalla seitsemän korvilla.

Sulia ja kuivia pääteitä pitkin matka tapaamaan lähiseudulle piipahtanutta vanhaa ystävää meni joutuisasti. Meidän tuttavuutemme alkoi vuosikymmeniä sitten naapuruksina. Edellisestä tapaamisestakin on vierähtänyt useita vuosia. Halauksia, kuppi kahvia ja viereen istumaan. Ja juttu rupesi luistamaan.

Miksi joidenkin ihmisten kanssa tuntuu vuosienkin eron jälkeen kohdattaessa siltä, että kaikki jatkuu kuin vasta eilen olisi istuttu yhdessä?

Jos arvot ja ajatukset kehittyvät ajan kuluessa samaan suuntaan löytyy yhteinen sävel helposti. Mitä enemmän ikää karttuu sitä vähemmän on valmis jakamaan aikaansa pinnallisille ihmissuhteille.

Me kaksi olemme kulkeutuneet eri puolille maata, mutta kovin samanlaisia polkuja. Toisen iloista ja menestymisistä osaa ja voi nauttia tuntematta kateutta. Sitä huomaa matkan varrella syntyneitä lommoja ja ymmärtää sen suuremmitta selityksittä, mistä kolhut ovat tulleet. Muutoinhan meistä kahdesta naisesta ajan kulumista ei juuri näy. Mitä nyt hiuksiin on tullut harmahtavaa vivahdetta, kasvoissa on muutama merkki eletystä elämästä ja joku kremppa löytyy kummaltakin. Mieli kuitenkin aurinkoisena ja tulevaisuutta innolla suunnitellen.

Nuorena ja hehkeänä sitä luulee elävänsä huippuaikoja. Paljon myöhemmin oppii, että me naisetkin puhkeamme parhaaseen loistoomme vasta kypsemmällä iällä.

Kiitollisena lauantaista, joka soi päivän paisteen lisäksi valohoitoa myös mielelle. Kotiin palattuani ei yhtään väsyttänyt vaikka iltapäivä vierähti illan puolelle. Samanhenkisistä ystävistä kannattaa pitää kiinni ja vaalia yhteyttä erottavista kilometreistä huolimatta.

Ihana jälleennäkeminen toi mieleeni lapsuusajan Ystäväni-kirjat ja niiden värssyt.

Ylenmääräisen hallitsijaksi

Kaikki paikat tursuilevat tavaroista. Lienee tuttua muillekin kuin minulle. Tavarapaljouden hallitsemiseksi on tarjolla monenkirjavia kikkoja ja ammattiraivaajatkin ovat valmiita rientämään hätiin.

Minä olen yrittänyt viime aikoina päästä niskan päälle pienin askelin ja omin päin. Viime viikolla vaatekaapeista lähti kaksi suurta kestokassillista päälle pantavaa kierrätykseen. Hieman häpeillen täytyy sanoa, että joukossa oli jopa jokunen täysin käyttämätön vaatekappale. Merkittävästi lisätilaa ei kaappeihin syntynyt,  mutta oli mukava saada tavaroita vähemmäksi etenkin jos niistä on jollekulle toiselle hyötyä.

Lappi tyhjenee ja hymy hyytyy

Lapin matkailun talvisesonki päättyi minun osaltani pääsiäisviikolla. Vaikka väki väheneekin näiltä kairoilta, parhaat hiihto- ja pilkkikelit ovat juuri nyt ja vielä koko huhtikuun - joskus jopa toukokuulle saakka.

Tilastokeskus on julkaissut vasta ennakkotiedot tammikuun matkailijamääristä Lapissa. Niiden mukaan tänä vuonna olisi hienoista laskua edelliseen talveen verrattuna. Siitä huolimatta Inari-Saariselkä matkailualueella kylänraitit olivat piukassa väkeä ja tunnelmat ovat olleet kuin Baabelissa - kaiken kokoisia, kaiken näköisiä ja kaiken kielisiä vierailijoita on riittänyt läpi talven.

Laskeskelin tuossa, että kolmen kuluneen kuukauden aikana minulla on ollut 2 500 - 3 000 kohtaamista. Vuoden alussa vierailijoita ihastutti kaamoksen eksotiikka. Hämyiset maisemat, lumi, pakkanen ja tietysti revontulet. Jotenkin tuntui, että tammikuun puolen välin tietämillä täällä olleet asiakkaat osasivat aavistaa, miksi täkäläiset tähyilivät riemuissaan taivaanrantaan ilmaantuvia ensimmäisiä auringonsäteitä. Valon saapuminen merkiksi puolentoista kuukauden kaamoksen taittumisesta on joka vuosi yhtä ilahduttavaa!

Tämän päivän matkailijat keräävät elämyksiä Lapin luonnosta ja sen lisäksi he haluavat saada kosketuksen paikallisiin ihmisiin ja kulttuuriin. Monikulttuurisessa Inarissa kohtaavat suomalainen ja kolme eri saamelaiskulttuuria; inarinsaamelaisuus, pohjoissaamelaisuus sekä itäinen kolttasaamelaisuus.

Esittelen vierailijoille mielelläni Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siidan näyttelyitä. Siellä on tiivistetysti esillä pohjoisen historia, luonto ja ihmisten elämä vaativissa olosuhteissa.

                                                                                                                                                             Kuva:Siida

Lähes mistä tahansa päin maailmaa tulevat matkailijat liittävät porot oleellisesti osaksi Lappia. Inarin Porofarmi on oiva paikka tutustua poroihin, poronhoitoon sekä saada tietoa porojen ja ihmisten rinnakkaiselosta niin entisaikoina kuin nykyisinkin.

Muutama nelijalkainen ja yksi kaksijalkainen työkaverini Inarin Porofarmilta. Kuva: J-E Paadar /Paadar Images

Moni ilta kului rattoisasti hotelli Inarin Kultahovin kabinetissa.... ihan vain työn merkeissä tarinatuokioita vetäessä. "Kuksasta kasvakenkään" on Jussakan ohjelma, jossa tutustutaan luonnonmateriaalien käyttöön perinteisissä käsitöissä ja illan päätteeksi osallistujat pääsevät koettelemaan omien sormiensa näppäryyttä. Käsityömatkailu on saavuttanut suuren suosiot. Siinä asiakkaille tarjoutuu tilaisuus oppia uutta ja myös mahdollisuus itse osallistua tekemiseen.

Joinakin iltoina kerron hirmuisista staaloista, maahisista ja samaaneista. Juuri sellaisia sopivasti mystisiä ja pelottavia tarinoita iltasaduiksi.

Niin mieluusti kun tarinoinkin kuulijoille ja palvelen matkailijoita on pakko myöntää, että tässä vaiheessa kevätalvea poskilihakset ja äänijänteet ovat saaneet riittävästi voimistelua.

Suuntaan oikein tyytyväisenä työhuoneen rauhaan villasukat jalassa, ehkäpä yöpaitasillani, tukka kampaamatta ja naama niin väärinpäin kuin minäkin päivänä tuntuu. Onneksi niitä mutruaamuja on perin harvoin. Pääsääntöisesti nautin tekemisestä, lisääntyvästä valosta, elämästä ja hymyilen ilman poskilihaksia  - sisäisesti.

Kellokeskiviikon mietteitä

Pääsiäisviikolla, kellokeskiviikkona tavattiin laitaa lehmille kellot kaulaan. Kelloja olisi, muttei niitä lehmiä nyt tähän hätään. Kello-teemaan sopivasti hain eilen useamman viikon huollossa olleen seinäkellon takaisin kotiin.

Huolto maksoi peräti 160,- euroa. Nyt joku ajattelee, että onko tuossa mitään järkeä kun samalla summallahan saisi monta uutta kelloa. Minulla on kuitenkin  hyvät perustelut sille, miksi maksoin pyydetyn hinnan mukisematta.

Ensinnäkin kellosepän työ on korkeaa ammattitaitoa vaativaa käsityötä.

Toiseksi - arvostan kyseistä kelloa enemmän kuin kaikkia muita yhteensä olivatpa ne sitten vaikka mitä rolexeja.  Tämä kellovanhus oli vuonna 1870 syntyneen isomummini kihlakello. Kihlajaisia lienee vietetty joskus 1890-luvun alussa, sillä heidän ensimmäinen lapsensa, minun ukkini syntyi 1895. Kello on mitannut aikaa uskollisesti sellaiset 120 vuotta. Lijykynämerkinnästä kellon sisäpuolella selviää, että sen hinta on ollut 130,- markkaa. Hyvän palvelun kustannuksiksi tulee reilun 1 markkaa + huoltokulut 1,33 euroa vuotta kohden. Ei ole kallista. Näin kannattavia sijoituksia taitaa olla vaikea tehdä nykykellojen kohdalla.

Hyvää kellokeskiviikkoa!