Houkutus oli liian suuri...

Parina viime päivänä on ollut mitä upeimmat syyssäät. Minulla on meneillään työrupeama, joka vaatii istumaan neljän seinän sisällä, nenä tiiviisti tietokoneen ruudun edessä ja sormet näppäimistöllä. Katselin ikkunasta loistavia ruskan värejä ja auringonpaistetta. Lähden, en lähde, lähden, en lähde... Ja niinhän minä annoin houkutukselle periksi ja lähdin metsään etsimään värjäyssieniä. Olisihan se synti istua sisällä kun on mitä ihanimmat ilmat. Ja värjäyssieniäkään en ole vielä tänä syksynä saanut ja niitä tarvitsen. Siinä perusteluja, joilla rauhoittelin työstä lipeämisestä soimaavaa omatuntoani.

Maanantaina tihkutteli useamman tunnin ja nyt pari lämmintä päivää. Toivoin, että tämä yhdistelmä olisi saanut värikattiloihin sopivat sienet nousemaan. Tähän mennessä en ollut useammalla retkellä onnistunut löytämään kuin pienen kourallisen verihelttaseitikkejä. Muilta osin luonto on kyllä tarjonnut runsain mitoin ihasteltavaa.

Koleana ja sateisena maanantaina olimme Japanin television kuvausryhmän kanssa putsanneet ne pari mitättömän pientä länttiä, joista oli etukäteen katsastanut patoihin sopivat sienet. Eilen rupesi sitten löytymään jo useampia sienipaikkoja. Sain muutaman litran pienempiä, mutta myös melkoisen kookkaita verihelttaseitikkejä. Sehän ei toki ole vielä mikään määrä meikäläisen tarpeen tyydyttämiseksi, mutta jotakin kuitenkin. Muutamia sudenkääpiä oli myös noussut pintaan ja suomuorakkaita osui silmiini aika runsaasti.

Verihelttaseitikkejä ja suomuorakkaita.

Suomuorakkaat jätin pääsääntöisesti vielä kasvamaan ja tekeytymään. Vanhojen orakkaiden pitäisi olla parhaita värinlähteitä. Minä ja suomuorakkaat emme oikein ole vuosien varrella tulleet sinuiksi. Vähemmän onnistunut yhteistyö on luonut pienoisen kynnyksen. Yritän kerätä positiivista asennetta ja käyn hakemassa niitä sitten kun muut työkiireet vähän hellittävät. Jospa tänä syksynä onnistuisin saamaan niistä väriä, joka palkitsee vaivan.

Houkutuksille periksi antaminen kostautui sitten tietysti pitkälle iltaan jatkuneena työrupeamana tietokoneen ääressä. Mutta kyllä sen kestää kun saa nauttia luonnossa olemisesta. Muutama tunti metsässä antaa sienisaaliin lisäksi yllättävän paljon virtaa käydä kiinni myös tekemättä jääneisiin töihin.

Viikonlopuksi on luvattu mahtavia ilmoja. Luulenpa, että lankean näinäkin päivinä karkaamaan metsään ja otan sitten aikataulut kiinni illan ja yön tunteina.

                       

                             Kaunista, syksyn ehkä viimeistä komean sään viikonloppua sinullekin!

Ruskamatkailijat Pallastunturin lumoissa

Meneillään on perinteinen Pallastunturin retkiviikko. Vaellusten ja monenmoisen ohjelman lisäksi tiistaina pidettiin markkinat, joilla oli tarjontaa erilaisista lappilaisista käsitöistä pohjoisen herkkuihin.

Lähdin matkaan vähän ennen auringonnousua. Ensimmäiset kanssaliikkuja, jotka havaitsin olivat kolme hirveä tienlaidassa. Tovin kuluttua vastaan tuli valkoinen koira isäntineen ja seuraavaksi jälleen hirvilehmä, joka kuljetti vasaansa tien yli. Muita autoilijoita ei tien päällä näkynyt. Sitä vastoin poroja oli liikenteessä ja keskellä tietä viitisen pörhistelevää kukkoa, joiden kisailua rouvat seurasivat tepastellen hieman etäämmällä.

Retkipäivän järjestää Pallastunturin luontokeskus. Markkinapaikkana on luontokeskuksen pihamaa, josta lähtevät eripituiset vaellusreitit ympäröivään tunturimaastoon.

Linja-autolasteittain ruskamatkailjoita saapuu vuosittain osallistumaan retkiviikon ohjelmiin ja nauttimaan luonnon kauneudesta. Tänä vuonna maaruska ei ollut vielä kaikkein hehkeimmillään, mutta aurinkoinen sää suosi retkeilijöitä.

 

Väkeä pyöri markkinapaikalla runsaasti ennen vaelluksille lähtöä ja monet palasivat reissunsa jälkeen tekemään kauppoja etukäteen katsastamistaan tuotteista.

 

Viiden jälkeen rupesin purkamaan telttaa ja pakkaamaan autoa. Edessä 260 km paluumatka kotiin. Aurinko saatteli kulkijaa vielä osan matkaa ja sivusilmällä pääsin ihailemaan maisemia. Puolimatkassa, Ivalojoen sillan korvilla pidin pienen tauon ja hörppäsin viimeiset kahvit termospullosta.

                                                           Ensi syksynä sama uusiksi...

Sienillä värjääminen on yksi maailman ihmeistä

Japanin televisiossa esitetään suosittua ja vuosia jatkunutta sarjaa, jossa etsitään maailmalta ihmeitä. Yhdeksi ihmeeksi ohjelmaan valittiin Lapin ruskamaisemissa tapahtuva sienillä värjääminen. Sienien käyttö muuten kuin ruuaksi ei kuulemma ole japanilaisille kovinkaan tuttu juttu.

Päivä aloitettiin suunnittelulla ja kuvausryhmän tutustuttamisella värjäysprosessiin. Ideoinnin ja aivosolujen aktivoimiseksi olin kattanut tarjolle mustikkamehua sekä Lapin syksyisen luonnon ihmeellisiä värejä ja muotoja.

Kuvaaja ja äänimies kantamuksineen sekä muu kuvasryhmä tallustivat urhoollisesti sienimetsälle. Tavoitteena oli löytää verihelttaseitikkejä ja sudenkääpiä. Näin huonona sienivuonna päätin sääliä porukkaa ja säästää heidät ylenmääräiseltä ravaamiselta tyhjän perässä. Olin etukäteen käynyt katsastamassa paikat, josta varmuudella löysimme korjattavaa satoa.

Pikkuruisten verihelttaseitikkien kuvaaminen on keskittymistä vaativaa puuhaa. :)

Ohjaaja oli tarkkaakin tarkempi mies - tulkin mukaan yksityiskohtien viilaaminen on osa japanilaisten luonteenlaatua. Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja selkeiden ohjeiden ansiosta melkein kaikki saatiin purkkiin ensimmäisellä otolla. Syyskuinen koleus tihkusateineen kiusasivat koko session ajan ja kameramies-raukka oli sormet kohmeessa.

Vilusta värisi ottojen välillä myös sievä juontajaneitonen. Ihana tulkkimme Takumi yritti pitää hänellä veret kiertämässä ja ehkäistä perinpohjaisen kylmettymisen.

Ohjaaja tuntui olevan lopputulokseen tyytyväinen. Tavoitteena oli ruskan sävyjä ja niitähän me saimme verihelttaseitikki- ja sudenkääpäkeitoksista. Kun kuvausryhmän auton perävalot hävisivät pihastani, niin tihkusade loppui ja aurinkokin kurkisteli pilvien lomasta. Niin tyypillistä!

 Sain Japanista tuliaisiksi suklaata - teemaan sopivasti tietysti pienten sienten muotoisina.

Värikkäät Vuonomarkkinat

Norjan Varankivuonon pohjukka on vanha markkinapaikka, jossa perinteet jatkuvat vuosittain vietettävillä Vuonomarkkinoilla. Varangin saamelaismuseon kupeeseen kerääntyy elokuun viimeisenä lauantaina markkinaväkeä linja-autolasteittain koko Saamenmaan alueelta.

Kauppiaat Norjan-, Suomen- ja Ruotsin Lapista tuovat tarjolle perinteisiä ja uudempia käsitöitä sekä monenlaisia herkkuja kuivatusta poronlihasta merikalasta valmistettuihin tuotteisiin. Nykyaikaa edustavat etniset ruokakojut. Myytävät tuotteet ovat käyneet läpi järjestäjän tiukan seulan -  tosin huomasin tapahtuman fb-sivulla jonkun löytäneen tarjonnan joukosta myös mm. teollisesti valmistettuja puukkoja. Siinä kohdin valintaraadin tarkkaavaisuus oli herpaantunut.

Vuonomarkkinoilla näki öljyrikkaan naapurimaamme ja sen kansalaisten talouden olevan toisella tolalla kuin Suomessa. Kauppa kävi vilkkaana.

Markkinoilla järjestetään perinteisesti myös saamenpukujen katselmus. Tytöille, pojille, naisille ja miehille on omat sarjansa. Pukukisassa oli jokaisessa sarjassa suuri osallistujamäärä; tyttöjä ja poikia satakunta ja aikuisia pitkälle toista sataa. Päivän päätteeksi kustakin sarjasta valittiin voittaja.

Reilun 300 km edestakainen markkinareissu sujui sutjakkaasti halki Lapin kauniiden maisemien. Varsinaisia ruskan värejä ei juuri vielä ole näkyvillä, mutta eletäänhän vasta elokuun lopun päiviä.

Tenojoen rantaa myötäilevä tie on jokaisena vuodenaikana omalla tavallaan kaunis.

Muutama kirkkaana hehkuva ketunhäntä koristi jo siellä täällä koivikoita.

Markkinareissun kruunasi poissaollessani kuistille ilmaantunut 10 litran sangollinen mustikoita. :)
Näillä sitä sitten mennään läpi tulevan talven.

Covid19 takia vuoden 2020 Vuonomarkkinat on peruttu ja piti palata vuosien takaisiin tunnelmiin.
Toivottavasti ensi vuonna taas markkinat toteutuvat.
Päivitys: syyskuu 2020

Kemia on mielenkiintoista - enpä olisi uskonut

Koulussa kemia ei lukeutunut lempiaineisiini. Ajattelin tästä oppiaineesta kuten ehkä monesta muustakin ja moni muukin koululainen - tätä minä en koskaan elämässäni tule tarvitsemaan. Enpä olisi uskonut, että vietän päivä tolkulla ja aivan innoissani kemian parissa. Nimittäin luonnonväreillä värjääminen on kemiaa!

Atomit, molekyylit, elektonit, orgaaniset- ja epäorgaaniset aineet, ionit, C, O, H, N, leukovärit, hapan, emäksinen...

Myönnettäköön, että kemian oppien sisäistäminen on edelleen hakusessa ja toimin enemmänkin näppituntumalla. Päätin tässä eräänä päivänä paneutua normivärjäilyn lomassa siihen miten happamuus  (ph < 7) ja emäksisyys (ph > 7) vaikuttavat lopputulokseen.

Hyvänä oppaana tähän teemaan on Anna-Karoliina Tetrin kirja "Sienivärjäys". Siinä on oivallinen luku hänen kehittämästään kaksoisvärjäystekniikasta. Sen idea on, että mm. useat sienet sisältävät monia väriaineita, joista osa liukenee happameen ja toiset emäksiseen liemeen. Näin samoista värinlähteistä voidaan saada useampia eri sävyjä.

Sain Karolta vuosi sitten muutaman pullollisen väriliemiä, joita hän oli käyttänyt kirjaa tehdessään. Ajattelin, että nämä pullot pitää nyt vihdoin saada pois seisoskelemasta.
 

Jostakin pullosta oli nimikyltti kadonnut, mutta nimettömien lisäksi mukana olivat ainakin männynsuomuorakkaasta ja tuoksuorakkaasta keitetyt liemet. Liemissä oli jo värjätty ainakin kerran, osasta oli taidettu otettu jo jälkivärikin.

Värjäsin yhden 100 g vyyhden kussakin liemessä ensin emäksisessä ja sitten happamessa liemessä. Liemiä oli vähäinen määrä, joten ne laimenivat entisestään, koska jouduin lisäämään vettä tarpeellisen nestemäärän saavuttamiseksi. Lopputuloksena sain kauniita, vaaleita lankoja. Kaikista langoista pystyy havaitsemaan eron happamen ja emäksisen liemen välillä.

Sienikausi on edessä ja orakkaita voi poimia hyvin vielä ensilumenkin keskeltä. Jos aihe kiinnostaa suosittelen käymään kirjastossa tai hankkimaan Karon kirjan omaksi. Siinä on kaksoisvärjäystekniikan lisäksi paljon muutakin mielenkiintoista liittyen sienien, kääpien, jäkälien ja orakkaiden käytöön värjäyksessä. Perinteisen keittovärjäyksen lisäksi kirjasta löytyy myös vinkkejä kylmä- ja kontaktivärjäykseen.

Kansallispuvun 130-vuotisjuhlien tunnelmissa

Suomalaisen kansallispuvun juhlapäivän merkeissä selailin vanhoja valokuva-albumeja. Kuvat toivat mieleen mukavia muistoja ja totesin, että lapsuudessani kansallispuvut liittyivät kiinteästi erilaisiin tilanteisiin. Muistini mukaan ilman sen suurempaa pönötystä tai sääntöpoliiseja.

Mittumaarina ja muina juhlapäivinä parasta ylle.

Äidin vanavedessä tai pitäisi kai sanoa, että äidin kantamana menin myös tanhuamaan. Taisin olla niin pieni, että heti ensi askeleiden jälkeen seuraavat olivatkin hyppelyitä kansanmusiikin tahdissa.

Pienin ja nuorin laitettiin niin pyytämään opetusministeriä Riihimäen tanhujuhlien suojelijaksi kuin avajaiskulkueessa etunenään. Parini Pasi taisi jänistää esiintymistä enemmän kuin minä. Hän otti hatkat ja minä jäin seinäkukkaseksi.

Minä olen - kiitos kansallipuvun

Minua ei taitaisi lainkaan olla olemassa ilman kansallispukuja. Isäni kertoi Saksassa olleista tanhujuhlista, jossa hän nuorena miehenä istui esiintymislavan reunan alla sadetta pitämässä. Siitä vilahti ohi suomalaisen kansallispuvun helma ja silkkisukkiin verhotut nilkat. Se oli äitini. Siitä alkoi heidän koko elämän kestänyt rakkaustarinansa.

Kansallispuvut tulivat ulos kaapista ja tuulettuivat juhlapäivänä

Kymmenillä paikkakunnilla eri puolilla Suomea järjestettiin syntymäpäivänä 5.8. tai  järjestetään tässä viikonlopun tuntumassa kansallispukujen tuuletustapahtumia. Hienoja kuvia tapahtumista ja pukuloistosta on
nähtävillä ainakin facebookissa Kansallispuku -ryhmän sivulla.

Inarissa juhlittiin työn merkeissä

Inarin Siidassa merkkipäivä huomioitiin tuulettamalla tai osatuulettamalla pukuja. Kansallispukujen ja kansanpukujen osien liittäminen normivaatetukseen on mielestäni tervetullut ilmiö. Jos kansallispukujen käyttö rajataan vain juhliin ja tiukkoihin muotoseikkoihin, ne jäävät kaappien kätköihin. Se olisi harmi, sillä laaja pukujen kirjo on paitsi kaunista katseltavaa myös ylistystä uskomattoman hienolle ja monipuoliselle käsityötaidolle.

Pääosin työn lomassa tuulettuivat huivi, hame, Inarinsaamenpuku, sarafaani sekä kesäversio Inarinsaamenpuvusta.

Laatua, joka kestää sukupolvelta toiselle

Jutustelimme Inarissa melkolailla samasta aiheesta kuin minkä Yle uutiset otti esiin tänään. Nykyvaatteiden laatu on osittain niin kehnoa, etteivät vaatekappaleet kelpaa muutaman käyttökerran jälkeen edes kierrätettäviksi.

Toisin on vanhempien vaatteiden ja kansallispukujen laita. Monessa perheessä kansallispuvut ovat periytyneet sukupolvelta toiselle. Kirsi tuuletti perittyä kansallispuvun hametta ylpeänä siitä, että sai kantaa vaatetta, jonka hänen isoäitinsä oli aikanaan itselleen valmistanut kankaiden kutomisesta lähtien.

Korkealaatuinen, käsin kudottu hamekangas vanhenee kauniisti.

Jos pukua ei syystä tai toisesta voi tai halua käyttää sellaisenaan, kannattaa sen korkealaatuiset materiaalit hyödyntää jollakin tavoin.

Netistä löytyy  luovasti ja tyylikkäästi toteutettuja, yksilöllisiä käyttövaatteita, joihin on liitetty kansallispukujen tunnuspiirteitä ja kierrätettyjä tai uusia pukukankaita. Esimerkiksi Marianne Valolan suunnittelema Karkauspäivähame sopii niin arkeen kuin juhlaankin.

Viipurin puku ja tyylikkäitä tuunauksia Karjalan liiton 75-vuotisjuhlassa. Kuva: Karjalan Nuorisoliitto ry

Monet varmasti muistavat Duutsonien komean esiintymisen toissa vuoden itsenäisyyspäivänvastaanotolla. Minusta tämä nelikko onnistui superhienosti asuvalinnoissaan.

Duutsonit itsenäisyyspäivään juhlimassa 2013.

Juhlapuvusta inspiraatiota uudenlaisiin tuotteisiin

On hienoa, että yhä useammat käsityöläiset etsivät perinteistä innoitusta tuotesuunnitteluunsa. Virossa on iät ajat osattu siirtää kansanomaisia koristeluja ja kankaita nykytuotteisiin ja osaksi arkielämää. Saamelaiskulttuurista ja -pukeutumisesta oivaltavia tuotteita jokapäiväiseen käyttöön on luonut mm. Ruotsissa toimiva Stoorstålka. Suomalaisten kädentaitajien tuotannosta olen löytänyt ainakin kauniita kansallispukukankaista tehtyjä laukkuja sekä korvakoruja.

Apua ja neuvoja

 

Jos kaapin perälle unohtunut kansallispuku ei oikein enää ole salonkikelpoinen, niin puvun ja sen osien huoltamiseen löytyy ohjeita ja ammatilaisten apua mikäli omat taidot eivät siihen riitä. Yksi ammattimaisesti kansallispukujen parissa toimiva on  Soja Murto Kansallispuku.com. Soja on nuoren polven yrittäjä, joka jakaa kansallispukutietoutta monin tavoin ja on ollut mm. kätilöimässä tuuletustapahtumien syntymistä.

Pääasia, että ne puvut tulisivat sieltä pukupussien kätköistä päivänvaloon. Kansallispuvut ovat osa kansallista identiteettiämme ja soisin meidän olevan suomalaisuudestamme sekä perinteistämme yhtä ylpeitä kuin virolaiset kanssasisaremme ja -veljemme. Maamme saamelaisvähemmistöt sekä muutkin vähemmistöryhmät tuovat identiteettiään esille vaatetuksellaan valtaväestöä paljon sujuvammin.



Minä panen toivoni teihin nuoret suunnittelijat, muotoilijat, käsityöläiset, stailistit... Todistakaa vääräksi väite, että kansallispuvut ovat arkistoihin ja museoihin joutavaa, haudan partaalla hoippuvan tanhuväen historiaa.

Sininen, sinisempi, sinisin indigo

Indigovärjärit olivat aikanaan ammattikunnan vähiten arvonantoa nauttivia, koska he haisivat ja heidän kätensä olivat pahasti värjääntyneet. Onneksi kukaan ei nyrpistellyt ainakaan kovin näkyvästi nenäänsä tavatessamme sen jälkeen kun olin viettänyt päivän sinisten väripatojen äärellä.

Indigovärjäreitä Nigeriasta. Kuva: Elliot Elisofon

Sinisen värin lähde, indigo, kuuluu vanhimpien käytössä olleiden luonnonvärien joukkoon. Sillä on värjätty satoja vuosia.  Argeologisissa kaivauksissa on löydetty haudoista tekstiilien jäänteitä, jotka on ajoitettu ajalle ennen ajanlaskumme alkua.

Euroopassa sinistä väriä on saatu värimorsingosta, jota viljeltiin laajamittaisesti esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa. Sininen väriaine oli näille maille merkittävä tulonlähde. Myöhemmin kun kauppareitit kaukomaista avautuivat, indigoa alettiin tuottaa Intiasta. Tätä tuontia pyrittiin ankarien rangaistusten avulla suitsimaan, mutta turhaan. Laajaan Indicofera-sukuun kuuluu yli 700 kasvia, merkittävimpänä värjäyksen kannalta Indicofera Tinctoria. Sen pääsy Eurooppaan johti värimorsingoa tuottaneissa maissa taloudelliseen katastrofiin. Monta sataa, suurta morsinkoviljelmää lopetti toimintansa konkurssiin. Luonnonindigon rinnalle kehitettiin synteettinen indigoväri 1800-luvun lopulla.

Värimorsinko - morsiammen kruunuksikin kutsuttu.

 Suomalaisuus on sinistä

Sininen taitaa olla suomalaisen sielun väri. Sinisellä värjääminen on kiehtovaa puuhaa, vaikka itse en sinistä juuri käytä esimerkiksi sisustuksessa ja vaatekaapistakin löytyy vain joitakin ja tietyyn suuntaan murrettuja sinisen sävyjä.

Tulipa tässä mieleeni, että onkohan englanninkieli käynyt varastamassa suomalaisilta surumielisyyden ja alakulon sanaansa blue - siinä merkityksessä, jossa ei ole kyse sinisestä väristä?

Haastava ja kiehtova indigovärjäys