Valohoitoa ja sielujen sympatiaa

Huhtikuinen lauantai tarjosi valohoitoa lappilaiseen tapaan. Hanget hohtivat ja aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta. Tällaisena päivänä ei osaa kadehtia maan eteläisten osien asukkeja vaikka kaikki Facebookissa julkaistut sinivuokkojen kuvat ovatkin hurmaavia.

Inarin Saariselkä illalla seitsemän korvilla.

Sulia ja kuivia pääteitä pitkin matka tapaamaan lähiseudulle piipahtanutta vanhaa ystävää meni joutuisasti. Meidän tuttavuutemme alkoi vuosikymmeniä sitten naapuruksina. Edellisestä tapaamisestakin on vierähtänyt useita vuosia. Halauksia, kuppi kahvia ja viereen istumaan. Ja juttu rupesi luistamaan.

Miksi joidenkin ihmisten kanssa tuntuu vuosienkin eron jälkeen kohdattaessa siltä, että kaikki jatkuu kuin vasta eilen olisi istuttu yhdessä?

Jos arvot ja ajatukset kehittyvät ajan kuluessa samaan suuntaan löytyy yhteinen sävel helposti. Mitä enemmän ikää karttuu sitä vähemmän on valmis jakamaan aikaansa pinnallisille ihmissuhteille.

Me kaksi olemme kulkeutuneet eri puolille maata, mutta kovin samanlaisia polkuja. Toisen iloista ja menestymisistä osaa ja voi nauttia tuntematta kateutta. Sitä huomaa matkan varrella syntyneitä lommoja ja ymmärtää sen suuremmitta selityksittä, mistä kolhut ovat tulleet. Muutoinhan meistä kahdesta naisesta ajan kulumista ei juuri näy. Mitä nyt hiuksiin on tullut harmahtavaa vivahdetta, kasvoissa on muutama merkki eletystä elämästä ja joku kremppa löytyy kummaltakin. Mieli kuitenkin aurinkoisena ja tulevaisuutta innolla suunnitellen.

Nuorena ja hehkeänä sitä luulee elävänsä huippuaikoja. Paljon myöhemmin oppii, että me naisetkin puhkeamme parhaaseen loistoomme vasta kypsemmällä iällä.

Kiitollisena lauantaista, joka soi päivän paisteen lisäksi valohoitoa myös mielelle. Kotiin palattuani ei yhtään väsyttänyt vaikka iltapäivä vierähti illan puolelle. Samanhenkisistä ystävistä kannattaa pitää kiinni ja vaalia yhteyttä erottavista kilometreistä huolimatta.

Ihana jälleennäkeminen toi mieleeni lapsuusajan Ystäväni-kirjat ja niiden värssyt.