Komeroita siivotessani tuli vastaan yli puolivuosisataa sitten valmistunut kouluaikainen käsityötuote. Vohvelipyyhe, jota sen melko virttyneestä kunnosta päätellen on myös käytetty. Mitään mielikuvaa minulla ei ole tämän tuotoksen tekovaiheista.
Oma suhteeni koulun käsityön opetukseen taitaa olla aika neutraali. Ei ole muistoja hikisten kämmenten vanuttamista patalapuista, mutta ei myöskään suurista onnistumisen tunteista. Äitini, mummoni tai naapurintäti eivät lukeudu niihin, jotka ovat saaneet minun sukkani kutomisesta kiitettävän. Niitäkin olen tavannut, joiden hyvä numero ei kestä täysin päivänvaloa. 😊 Tosin nämä rikokset ovat varmaan jo aikaa sitten vanhentuneet. Veljeni muista virkanneet somion, joka oli kapea ja mielenkiintoisesti vaihtelevan levyinen. Pitääpä muistaa kysyä jäikö tuosta haasteesta traumoja.
Onko mikään muuttunut?
Ei ainakaan sen perusteella mitä löysin erään piirongin laatikon perukoilta. Joitakin vuosikymmeniä oman vohvelipyyhkeeni jälkeen omat lapseni tekivät erehdyttävästi samansorttisia käsitöitä. Nyt vaan vähän pienempinä versioina. Tallessa ovat kummankin lapsen tekemät tabletit.
Lastenlasten käsityötuntien tuotoksia en ole tutkinut. Mahtaakohan joukosta löytyä kolmannen sukupolven vohvelikankainen kirjontatyö?
Löytyy tai ei, niin jaan asiantuntijoiden huolen koulujen taitoaineiden pienistä tuntimääristä. Uhkana on käsityötaitojen katoaminen. Menetyksiin voidaan lukea myös se, että käsillä tekemisen on tutkitusti osoitettu lisäävän ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta.
Käsityötunneilta käsityöläiseksi
Kukaan ei varmaan kouluaikana olisi voinut kuvitellakaan, että hankin joskus leipäni käsitöillä. Koulun jälkeen tämä tie ei houkuttanut lainkaan. Myöhemmin sen polun varrelta löytyi lähinnä keskeneräisiä tekeleitä, joista koko ikänsä käsitöitä tehnyt äitini muisti huomautella.
Mistä lienee, lasten synnyttyä, tuli ajatus kokeilla ompelemista. Muutama onnistunut vaatekappale johti siihen, että tein useamman vuoden ajan lähes kaikki vaatteet, päällysvaatteita myöden, niin lapsille kuin itselleni. Tämä kausi päättyi omiin työkiireisiin ja varhaisteini-ikään ehtineisiin lapsiini, jotka eivät enää kelpuuttaneet kotitekoisia päälle pantavia.
Huolimatta vuosien mittaisista tauoista käsitöiden tekemisessä ja mittavaksi muodostuneesta keskeneräisten käsitöiden hautuumaasta, jossakin sisällä oli kuitenkin siemen itämässä. Olin saanut sen jo varhain lapsuudessa ehkä molempien vanhempien puolelta geeneissä ja ympäristön vaikutuksesta.
Muistan hyvin istuneeni ukkilan vintillä kangaspuiden äärellä. Siitä kokemuksesta syntyi haave olla vielä joskus paikassa, jossa minulla on kangaspuut ja ikkunasta näkymä kauniiseen luontoon. Tästä unelmasta tuli totta muutettuani Lappiin.
Jos koulun käsityötunneista ei tarttunut mainittavaa oppia, niin senkin edestä minun on kiittäminen Inarin kansalaisopiston tekstiilityön opettajaa, Terttu Saniolaa. Hän sai kipinän roihahtamaan liekkeihin niin kudonnan kuin huovutuksenkin saralla. Loput taidot olen hankkinut vuosien varrella pääasiassa yrityksen ja erehdyksen kautta.
Punaisena lankana luonnonmateriaalit ja värit
Käsillä tekeminen on nykyisin minulle ammatti, harrastus ja elämäntapa. Käytän töissäni luonnonläheisiä materiaaleja ja lähes kaiken värjään itse. Väriliemiin uppoavat niin villa, silkki, puu, nahka kuin poronsarvet ja luutkin. Nautin käsilläni työskentelystä enkä osaa kuvitellakaan olevani tekemättä jotakin.
Ympärilleen katsellessa ja taitavien tekijöiden töitä ihaillessa tulee monesti mieleen, että tuollainenkin taito olisi kiva opetella. Yksi näistä minua kutkuttavista olisi kehrääminen. Ihan vain omaksi iloksi. Pelastin menneenä kesänä pari elämää nähnyttä ja jonkin verran kunnostusta kaipaavaa rukkia. Aika näyttää saanko ne ehostettua toimintakuntoon ja löytyykö aikaa kehruutaidon haltuunottoon.
Toivotan kaikille hyvää Suomalaisen käsityön päivää! Kukin viettäköön sitä itselleen sopivalla tavalla joko käsitöitä tehden tai jos paremmin luonnistuu, niin muiden taidokkaita töitä ihaillen ja arvostaen.💓
