sunnuntai 30. elokuuta 2015

Värikkäät Vuonomarkkinat



Norjan Varankivuonon pohjukka on vanha markkinapaikka, jossa perinteet jatkuvat vuosittain vietettävillä Vuonomarkkinoilla. Varangin saamelaismuseon kupeeseen kerääntyy elokuun viimeisenä lauantaina markkinaväkeä linja-autolasteittain koko Saamenmaan alueelta.


Kauppiaat Norjan-, Suomen- ja Ruotsin Lapista tuovat tarjolle perinteisiä ja uudempia käsitöitä sekä monenlaisia herkkuja kuivatusta poronlihasta merikalasta valmistettuihin tuotteisiin. Nykyaikaa edustavat etniset ruokakojut. Myytävät tuotteet ovat käyneet läpi järjestäjän tiukan seulan -  tosin huomasin tapahtuman fb-sivulla jonkun löytäneen tarjonnan joukosta myös mm. teollisesti valmistettuja puukkoja. Siinä kohdin valintaraadin tarkkaavaisuus oli herpaantunut.

Vuonomarkkinoilla näki öljyrikkaan naapurimaamme ja sen kansalaisten talouden olevan toisella tolalla kuin Suomessa. Kauppa kävi vilkkaana.


Markkinoilla järjestetään perinteisesti myös saamenpukujen katselmus. Tytöille, pojille, naisille ja miehille on omat sarjansa. Pukukisassa oli jokaisessa sarjassa suuri osallistujamäärä; tyttöjä ja poikia satakunta ja aikuisia pitkälle toista sataa. Päivän päätteeksi kustakin sarjasta valittiin voittaja.



Reilun 300 km edestakainen markkinareissu sujui sutjakkaasti halki Lapin kauniiden maisemien. Varsinaisia ruskan värejä ei juuri vielä ole näkyvillä, mutta eletäänhän vasta elokuun lopun päiviä.

Tenojoen rantaa myötäilevä tie on jokaisena vuodenaikana omalla tavallaan kaunis.

Muutama kirkkaana hehkuva ketunhäntä koristi jo siellä täällä koivikoita.



Markkinareissun kruunasi poissaollessani kuistille ilmaantunut 10 litran sangollinen mustikoita. :)
Näillä sitä sitten mennään läpi tulevan talven.



keskiviikko 12. elokuuta 2015

Kemia on mielenkiintoista - enpä olisi uskonut

Koulussa kemia ei lukeutunut lempiaineisiini. Ajattelin tästä oppiaineesta kuten ehkä monesta muustakin ja moni muukin koululainen - tätä minä en koskaan elämässäni tule tarvitsemaan. Enpä olisi uskonut, että vietän päivä tolkulla ja aivan innoissani kemian parissa. Nimittäin luonnonväreillä värjääminen on kemiaa!




Atomit, molekyylit, elektonit, orgaaniset- ja epäorgaaniset aineet, ionit, C, O, H, N, leukovärit, hapan, emäksinen...



Myönnettäköön, että kemian oppien sisäistäminen on edelleen hakusessa ja toimin enemmänkin näppituntumalla. Päätin tässä eräänä päivänä paneutua normivärjäilyn lomassa siihen miten happamuus  (ph < 7) ja emäksisyys (ph > 7) vaikuttavat lopputulokseen.




Hyvänä oppaana tähän teemaan on Anna-Karoliina Tetrin kirja "Sienivärjäys". Siinä on oivallinen luku hänen kehittämästään kaksoisvärjäystekniikasta. Sen idea on, että mm. useat sienet sisältävät monia väriaineita, joista osa liukenee happameen ja toiset emäksiseen liemeen. Näin samoista värinlähteistä voidaan saada useampia eri sävyjä.

Sain Karolta vuosi sitten muutaman pullollisen väriliemiä, joita hän oli käyttänyt kirjaa tehdessään. Ajattelin, että nämä pullot pitää nyt vihdoin saada pois seisoskelemasta.
 




Jostakin pullosta oli nimikyltti kadonnut, mutta nimettömien lisäksi mukana olivat ainakin männynsuomuorakkaasta ja tuoksuorakkaasta keitetyt liemet. Liemissä oli jo värjätty ainakin kerran, osasta oli taidettu otettu jo jälkivärikin.

Värjäsin yhden 100 g vyyhden kussakin liemessä ensin emäksisessä ja sitten happamessa liemessä. Liemiä oli vähäinen määrä, joten ne laimenivat entisestään, koska jouduin lisäämään vettä tarpeellisen nestemäärän saavuttamiseksi. Lopputuloksena sain kauniita, vaaleita lankoja. Kaikista langoista pystyy havaitsemaan eron happamen ja emäksisen liemen välillä.




Sienikausi on edessä ja orakkaita voi poimia hyvin vielä ensilumenkin keskeltä. Jos aihe kiinnostaa suosittelen käymään kirjastossa tai hankkimaan Karon kirjan omaksi. Siinä on kaksoisvärjäystekniikan lisäksi paljon muutakin mielenkiintoista liittyen sienien, kääpien, jäkälien ja orakkaiden käytöön värjäyksessä. Perinteisen keittovärjäyksen lisäksi kirjasta löytyy myös vinkkejä kylmä- ja kontaktivärjäykseen.

perjantai 7. elokuuta 2015

Kansallispuvun 130-vuotisjuhlien tunnelmissa


Suomalaisen kansallispuvun juhlapäivän merkeissä selailin vanhoja valokuva-albumeja. Kuvat toivat mieleen mukavia muistoja ja totesin, että lapsuudessani kansallispuvut liittyivät kiinteästi erilaisiin tilanteisiin. Muistini mukaan ilman sen suurempaa pönötystä tai sääntöpoliiseja.

Mittumaarina ja muina juhlapäivinä parasta ylle.

Äidin vanavedessä tai pitäisi kai sanoa, että äidin kantamana menin myös tanhuamaan. Taisin olla niin pieni, että heti ensi askeleiden jälkeen seuraavat olivatkin hyppelyitä kansanmusiikin tahdissa.

Pienin ja nuorin laitettiin niin pyytämään opetusministeriä Riihimäen tanhujuhlien suojelijaksi kuin avajaiskulkueessa etunenään. Parini Pasi taisi jänistää esiintymistä enemmän kuin minä. Hän otti hatkat ja minä jäin seinäkukkaseksi.




Minä olen - kiitos kansallipuvun


Minua ei taitaisi lainkaan olla olemassa ilman kansallispukuja. Isäni kertoi Saksassa olleista tanhujuhlista, jossa hän nuorena miehenä istui esiintymislavan reunan alla sadetta pitämässä. Siitä vilahti ohi suomalaisen kansallispuvun helma ja silkkisukkiin verhotut nilkat. Se oli äitini. Siitä alkoi heidän koko elämän kestänyt rakkaustarinansa.



Kansallispuvut tulivat ulos kaapista ja tuulettuivat juhlapäivänä


Kymmenillä paikkakunnilla eri puolilla Suomea järjestettiin syntymäpäivänä 5.8. tai  järjestetään tässä viikonlopun tuntumassa kansallispukujen tuuletustapahtumia. Hienoja kuvia tapahtumista ja pukuloistosta on
nähtävillä ainakin facebookissa Kansallispuku -ryhmän sivulla.


Inarissa juhlittiin työn merkeissä

Inarin Siidassa merkkipäivä huomioitiin tuulettamalla tai osatuulettamalla pukuja. Kansallispukujen ja kansanpukujen osien liittäminen normivaatetukseen on mielestäni tervetullut ilmiö. Jos kansallispukujen käyttö rajataan vain juhliin ja tiukkoihin muotoseikkoihin, ne jäävät kaappien kätköihin. Se olisi harmi, sillä laaja pukujen kirjo on paitsi kaunista katseltavaa myös ylistystä uskomattoman hienolle ja monipuoliselle käsityötaidolle.


Pääosin työn lomassa tuulettuivat huivi, hame, Inarinsaamenpuku, sarafaani sekä kesäversio Inarinsaamenpuvusta.


Laatua, joka kestää sukupolvelta toiselle


Jutustelimme Inarissa melkolailla samasta aiheesta kuin minkä Yle uutiset otti esiin tänään. Nykyvaatteiden laatu on osittain niin kehnoa, etteivät vaatekappaleet kelpaa muutaman käyttökerran jälkeen edes kierrätettäviksi.

Toisin on vanhempien vaatteiden ja kansallispukujen laita. Monessa perheessä kansallispuvut ovat periytyneet sukupolvelta toiselle. Kirsi tuuletti perittyä kansallispuvun hametta ylpeänä siitä, että sai kantaa vaatetta, jonka hänen isoäitinsä oli aikanaan itselleen valmistanut kankaiden kutomisesta lähtien.


Korkealaatuinen, käsin kudottu hamekangas vanhenee kauniisti.


Jos pukua ei syystä tai toisesta voi tai halua käyttää sellaisenaan, kannattaa sen korkealaatuiset materiaalit hyödyntää jollakin tavoin.

Netistä löytyy  luovasti ja tyylikkäästi toteutettuja, yksilöllisiä käyttövaatteita, joihin on liitetty kansallispukujen tunnuspiirteitä ja kierrätettyjä tai uusia pukukankaita. Esimerkiksi Marianne Valolan suunnittelema Karkauspäivähame sopii niin arkeen kuin juhlaankin.

Viipurin puku ja tyylikkäitä tuunauksia Karjalan liiton 75-vuotisjuhlassa. Kuva: Karjalan Nuorisoliitto ry


Monet varmasti muistavat Duutsonien komean esiintymisen toissa vuoden itsenäisyyspäivänvastaanotolla. Minusta tämä nelikko onnistui superhienosti asuvalinnoissaan.


Duutsonit itsenäisyyspäivään juhlimassa 2013.


Juhlapuvusta inspiraatiota uudenlaisiin tuotteisiin



On hienoa, että yhä useammat käsityöläiset etsivät perinteistä innoitusta tuotesuunnitteluunsa. Virossa on iät ajat osattu siirtää kansanomaisia koristeluja ja kankaita nykytuotteisiin ja osaksi arkielämää. Saamelaiskulttuurista ja -pukeutumisesta oivaltavia tuotteita jokapäiväiseen käyttöön on luonut mm. Ruotsissa toimiva Stoorstålka. Suomalaisten kädentaitajien tuotannosta olen löytänyt ainakin kauniita kansallispukukankaista tehtyjä laukkuja sekä korvakoruja.


Apua ja neuvoja

 

Jos kaapin perälle unohtunut kansallispuku ei oikein enää ole salonkikelpoinen, niin puvun ja sen osien huoltamiseen löytyy ohjeita ja ammatilaisten apua mikäli omat taidot eivät siihen riitä. Yksi ammattimaisesti kansallispukujen parissa toimiva on  Soja Murto Kansallispuku.com. Soja on nuoren polven yrittäjä, joka jakaa kansallispukutietoutta monin tavoin ja on ollut mm. kätilöimässä tuuletustapahtumien syntymistä.

Pääasia, että ne puvut tulisivat sieltä pukupussien kätköistä päivänvaloon. Kansallispuvut ovat osa kansallista identiteettiämme ja soisin meidän olevan suomalaisuudestamme sekä perinteistämme yhtä ylpeitä kuin virolaiset kanssasisaremme ja -veljemme. Maamme saamelaisvähemmistöt sekä muutkin vähemmistöryhmät tuovat identiteettiään esille vaatetuksellaan valtaväestöä paljon sujuvammin.



Minä panen toivoni teihin nuoret suunnittelijat, muotoilijat, käsityöläiset, stailistit... Todistakaa vääräksi väite, että kansallispuvut ovat arkistoihin ja museoihin joutavaa, haudan partaalla hoippuvan tanhuväen historiaa.


sunnuntai 2. elokuuta 2015

Sininen, sinisempi, sinisin indigo

Indigovärjärit olivat aikanaan ammattikunnan vähiten arvonantoa nauttivia, koska he haisivat ja heidän kätensä olivat pahasti värjääntyneet. Onneksi kukaan ei nyrpistellyt ainakaan kovin näkyvästi nenäänsä tavatessamme sen jälkeen kun olin viettänyt päivän sinisten väripatojen äärellä.

Indigovärjäreitä Nigeriasta. Kuva: Elliot Elisofon

Sinisen värin lähde, indigo, kuuluu vanhimpien käytössä olleiden luonnonvärien joukkoon. Sillä on värjätty satoja vuosia.  Argeologisissa kaivauksissa on löydetty haudoista tekstiilien jäänteitä, jotka on ajoitettu ajalle ennen ajanlaskumme alkua.

Euroopassa sinistä väriä on saatu värimorsingosta, jota viljeltiin laajamittaisesti esimerkiksi Saksassa ja Ranskassa. Sininen väriaine oli näille maille merkittävä tulonlähde. Myöhemmin kun kauppareitit kaukomaista avautuivat, indigoa alettiin tuottaa Intiasta. Tätä tuontia pyrittiin ankarien rangaistusten avulla suitsimaan, mutta turhaan. Laajaan Indicofera-sukuun kuuluu yli 700 kasvia, merkittävimpänä värjäyksen kannalta Indicofera Tinctoria. Sen pääsy Eurooppaan johti värimorsingoa tuottaneissa maissa taloudelliseen katastrofiin. Monta sataa, suurta morsinkoviljelmää lopetti toimintansa konkurssiin. Luonnonindigon rinnalle kehitettiin synteettinen indigoväri 1800-luvun lopulla.



Värimorsinko - morsiammen kruunuksikin kutsuttu.



 Suomalaisuus on sinistä


Sininen taitaa olla suomalaisen sielun väri. Sinisellä värjääminen on kiehtovaa puuhaa, vaikka itse en sinistä juuri käytä esimerkiksi sisustuksessa ja vaatekaapistakin löytyy vain joitakin ja tietyyn suuntaan murrettuja sinisen sävyjä.



Tulipa tässä mieleeni, että onkohan englanninkieli käynyt varastamassa suomalaisilta surumielisyyden ja alakulon sanaansa blue - siinä merkityksessä, jossa ei ole kyse sinisestä väristä?


Haastava ja kiehtova indigovärjäys